Tampereen yliopiston tutkimuskeskus Trivium järjesti kesäkuun 1. päivänä kirjamessut, joissa esiteltiin tutkimuskeskuksen tutkijoiden kirjoittamia kirjoja parin viime vuoden ajalta. Menomatkalla Tampereelle junan ikkunaan vihmoi jotain, joka muistutti räntää tai lunta, ja sää tuntui enemmän huhti- kuin kesäkuulta, mutta ehkä juuri siksi tapahtuma kokosi paikan päälle paljon tutkimuskeskuksen väkeä kuuntelemaan ja keskustelemaan.
Trivium on keskittynyt antiikin, keskiajan ja uuden ajan historian monitieteiseen tutkimukseen. Toimin haastattelijana keskustelussa, jossa puhuimme tekijöiden kanssa kolmesta tuoreesta suomenkielisestä kirjasta: Maija Ojala-Fulwoodin kirjasta Perhe ja verstas. Itämeren kaupunkien käsityöläiselämää keskiajalla ja uuden ajan alussa (Gaudeamus 2021), Sari Katajala-Peltomaan, Jenni Kuulialan ja Marika Räsäsen kirjasta Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä. Eletty usko myöhäiskeskiajalla (Gaudeamus 2022) sekä Ella Viitaniemen toimittamasta artikkelikokoelmasta Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600—1800 (SKS 2023). Teoksissa keskeisiä aiheita ovat arkielämä, työ, monimuotoiset yhteisöt, joissa arkea elettiin ja työtä tehtiin, sekä uskonnon monenlaiset ulottuvuudet.
Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä. Eletty usko myöhäiskeskiajalla ammentaa tutkimusaineistonsa pyhimysten kanonsaatioprosesseista 1200–1400-luvulta. Jotta henkilö oli mahdollista julistaa kirkon pyhimykseksi, oli osoitettava, että hän oli tehnyt ihmeitä, ja ihmeitä kokeneiden ja niitä todistaneiden ihmisten kertomuksia kirjattiin kanonisaatioprosessien pöytäkirjoihin. Prosessi muistutti oikeudenkäyntiä, jossa pyrittiin varmistumaan kertomusten todenperäisyydestä. Nykylukijan näkökulmasta ihmeet tuntuvat kuitenkin kirjan otsikon mukaisesti todella oudoilta, joskus vähän ällöttäviltä ja toisinaan huvittavilta (kannustan vilkaisemaan kirjan sisällysluetteloa!). Outous oli kuitenkin ihmeen määrittelyssä keskeistä: ymmärrettävä, tavallinen tapahtuma ei ollut mikään ihme. Ihmeet kertovat paljon keskiajan ihmisten arkisesta elämästä, ajatus- ja kokemusmaailmasta ja uskonnosta. Erityisen avartavaa oli lukea ihmisten vuorovaikutuksesta pyhimysten kanssa. Pyhimys (tai henkilö, josta pyrittiin kanonisaatioprosessin kautta tekemään sellainen) saattoi tehdä paitsi hyvää, myös pahaa: jos ihminen ei pitänyt pyhimykselle antamaansa lupausta, kerran ihmeen kautta parantunut henkilö saattoi esimerkiksi sairastua uudelleen.
Maija Ojala-Fulwoodin Perhe ja verstas vie lukijan käsityöläisten pariin Tukholmaan, Tallinnaan, Riikaan ja Lyypekkiin. Keskiajalta 1800-luvulle asti käsityöläisten ammattikunnat olivat järjestyneet killoiksi, jotka harjoittivat edunvalvontaa, organisoivat ammatillista koulutusta ja valvoivat ammatin harjoittamista ja tuotteiden laatua. Killoissa myös harjoitettiin uskontoa ja pidettiin juhlia. Järjestäytyneiden kiltojen ohella käsityöläisten elämässä keskeinen toimintayksikkö oli perhe, ja tavallisesti koko käsityöläismestarin kotitalous osallistui yrityksen pyörittämiseen. Erityisesti naisten käsityöläisyys on kuitenkin ollut epävirallista eikä siksi näy historiallisissa lähteissä, vaikka jotkut killat hyväksyivät jäsenikseen myös naisia. Killat myös huolehtivat jäseniensä sosiaaliturvasta tarjoten apua sairastuneille käsityöläisille ja pyrkien turvaamaan toiminnan jatkumisen mestarin kuollessa. Teoksessa tarkastellaan kiinnostavalla tavalla esimodernin yhteiskunnan yhteisöllisyyttä ja sen monenlaisia muotoja. Kiltojen toiminnassa näkyvät konkreettisen hyödyn tavoittelu yhteistyön kautta, vallankäyttö ja jäsenien hallinta mutta myös emotionaalinen yhteenkuuluvaisuus ja toveruuden aate.
Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600–1800 sisältää laajan kokoelman artikkeleita, jotka lähestyvät kirkkoa ja kirkon piirissä toimineita henkilöitä yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Papistolla oli hoidettavanaan valtava määrä tehtäviä ennen modernin hallinnon, koulun ja sosiaalitoimen syntymistä. Artikkeleissa tarkastellaan papistoa ja pappisperheitä osana paikallisyhteisöä, kirkkoa hallinnon ja politiikan areenana, sekä kirkkotilaa fyysisenä paikkana ja sosiaalisena tilana. Itselleni uutta tietoa sisälsi esimerkiksi kokoelman päättävä Lauri Viinikkalan ja Ella Viitaniemen artikkeli ”Pitäjänkokousten kielet ja käytänteet osana poliittisen kulttuurin muutosta”, joka tutkii, miten papisto toimi ylittääkseen kielimuurin hallintokielenä toimineen ruotsin ja puhutun suomen välillä.
Kysymystä siitä, minkälaista oli käytännön monikielisyys varhaismodernissa yhteiskunnassa, sivuttiin kiinnostavalla tavalla muissakin kirjoissa: kanonisointiprosessien pöytäkirjat laadittiin latinaksi, mutta lausuntoja antaneet maallikot puhuivat kansankieliä, joten kääntäminen oli välttämätöntä, ja myös käsityöläiset liikkuivat maasta toiseen ja ylläpitivät kontakteja muualla toimiviin ammattiveljiin. Monikielisen henkilörunouden ääressä voi vain arvailla, minkälaisia merkityksiä kielivalintoihin saattaa liittyä ja millaisia reaktioita ne ovat vastaanottajissa herättäneet. Näiden kirjojen tutkimusaineistoissa kieliin liittyvät valta-asetelmat ja käytännön ongelmat piirtyvät selvemmin näkyviin – monien muiden kiehtovien aiheiden ohella.
Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen 