Varhaisen uuden ajan runoudessa huomio kiinnittyy varsin nopeasti runojen samankaltaisuuteen. Runoissa toistuvat samat aiheet ja samankaltaiset ilmaisut, samat kuvat ja samat vertaukset. Vaivaako varhaisen uuden ajan kirjoittajia mielikuvituksen puute?
Tällainen kysymys sisältää tietenkin oletuksen siitä, että mielikuvituksellisuus, uutuudellisuus ja omintakeinen ilmaisu ovat asioita, johon kirjallisuudessa pyritään. Kun lukee Luoja ties kuinka monetta hautarunoa, jossa vaeltajaa kehotetaan pysähtymään kuvitteellisen hautakummun ääreen tai häärunoa, jossa toivotaan lapsikatrasta telmimään tuvan lattialle, käy lukijalle pian selväksi, että oletus on väärä. Samalla aineistosta alkaa hahmottua kuva toisenlaisiin arvoihin nojaavasta runokulttuurista. Ehkäpä tarkoitus ei olekaan luoda uutta. Ehkä tutun aineiston pariin hakeudutaan tarkoituksella.
Varhaisella uudella ajalla runon tekoon oli käytännössä kaksi tietä. Ensimmäinen oli omaksuttu Aristoteleelta, jonka näkemykset runousopista nauttivat varhaisella uudella ajalla suurta arvostusta. Runousopissaan (n. 330–320 e. Kr.) Aristoteles puhuu jäljittelystä ja siitä, miten eri runouden lajit jäljittelevät eri asioita ja eri tavoin. Varhaiselle uudelle ajalle tultaessa Aristoteleen ajatus mimesiksestä, toiminnan jäljittelystä kirjallisin keinoin, oli roomalaisen kirjallisuuden välityksellä muuntunut ajatukseksi imitaatiosta eli tunnettujen teosten jäljittelystä. Jäljittelyn kohde siis ehti ajan kuluessa muuttua. Roomalaisille tavallinen jäljittelyn muoto imitaatio ohella oli aemulatio, eli jäljittely, joka pyrki lyömään laudalta edeltäjänsä ja olemaan jopa jäljittelemäänsä teosta parempi.
1600-luvulla runousopit opettivat, että hyväksi runoilijaksi tullakseen oli jäljiteltävä hyviä runoilijoita – mieluiten antiikin kirjailijoita, mutta heistä ei aina ollut hyötyä, kun runoutta alettiin kirjoittaa klassisten kielten sijaan kansankielillä. Ensimmäisen ruotsinkielisen runousopin kirjoittanut Andreas Arvidi (1651) suositteli tästä syystä lukijaa tutustumaan antiikin runoilijoiden ohella myös saksalaisiin ja ranskalaisiin runoilijoihin.
Jäljitteleminen, eli aiheiden, ideoiden ja ilmaistapojen omaksuminen toisesta teoksesta, oli täysin hyväksytty ja jopa suositeltu runonkirjoittamisen strategia. Tärkeää oli kuitenkin soveltaa lainattua aineista luovalla tavalla – suoranainen plagiointi ei kuulunut runouden jaloon taitoon.
Jäljittely omaksuttiin luonnollisesti myös suomalaiseen kirjallisuuteen. Imitaation periaatteeseen viitaten Toini Melander (1929) on arvellut Johannes D. Rautheliuksen jäljitelleen Gabriel Lepuksen hautarunoa omassa runossaan ylioppilas Jacob Brennerille (jonka muistorunojulkaisua on käsitelty aiemmin blogissa).
Minkälaisia yhtäläisyyksiä runojen välillä on? Tässä Gabriel Lepuksen runo, joka on kirjoitettu paroni Thure Sparren muistoksi vuonna 1664.
WOi Suru/ Suurta Surkeut! Woi Tuonen Tuiman Tuimeutt! Joca Meitä Murhel Murha/ Osottaen cuinga turha Meno Meill Mailmas liene/ Calma Calju Caick pois wiene! Näimbä Nytkin Mainion Miehen Caapais Cauhia Tuoni Tiehen; Jota Miestä Moni caiwa/ Armias / Andias oli Aivan Hurscan Herran Sijrtin Salijn/ Paradisin Pyhäin Parijn/ Cussa kiitost Laula Luojall/ Caiken hywyden Cans Suojall.
Johannes D. Rautheliuksen runo Jacob Brennerille (1668) kuuluu seuraavasti:
Woi surullista asia Cosc’ eij täällä ole sia Wähän aika lewos olla Waa täyty picaisest cuolla Sitä surcutella mahta Ei yhtä kerta taik cahta Mies ia waimo kyllä juri Sekä pieni että suuri. näimbä nytkin nuorucaine Caunis / jalo / ihanainen JACOBUS BRENNER waina täyty silmäs kijni paina Oikial retkel ollesans Tänne Turkuun tullensans Corkian opin harjoituxen Muiden cansa kijstelemän Isoist opist kyselemän Jota moni surest caipa Sekä huono että woipa Isä ja myös caiki suku Ynnä ystäwitten luku Ehkä moni kyllä luule Cosca tuima tuuli tuule Jongun ratki pois huckuvan ja tuonel turhan nuckuwan Waan ramattu toisin neuwo Wastoin tätä turhut teuwo Näytäin waika joku cuolis Christit / eip hän sitän huolis Merel/ mal/ taik metsän corves Cusa paimen soitta torwens Cosc hän mutoin on wirgans työs Silloin maca hän hyväs yös Ja BRENNERUS on nyt rauhas Ei ole hän misän waiwas Hurscan Herran wietin salijn Paradisin pyhäin parijn Cusa laula lackamata Pyhä / Pyhä / taukomata.
Pintatasolla runot näyttävät varsin erilaisilta. Rautheliuksen runo on huomattavasti pidempi, säkeen tavumäärä vaihtelee enemmän ja siitä puuttuu Lepuksen käyttämä runsas ja säännönmukainen alkusoinnutus. Huolellisempi tarkastelu osoittaa, että runoissa totta tosiaan on hyvin samankaltainen rakenne: runon alussa valitetaan maanpäällisen elämän lyhyyttä ja turhuutta, sen jälkeen ylistetään vainajaa ja lopuksi kuvataan vainajan ikuista elämää taivaassa. Rakenne ei kuitenkaan ole todiste jäljittelystä, sillä se on tavattoman yleinen hautarunoudessa ja vastaa ajan runousoppien esitystä siitä, mitä elementtejä hautarunossa piti olla. Nämä olivat lamentatio eli valitus, laudatio eli ylistys sekä consolatio eli lohdutus.
Eniten samankaltaisuutta on runojen lopussa, jossa esiintyy melkeinpä täsmälleen sama säepari: Lepuksella Hurscan Herran Sijrtin Salijn/ Paradisin Pyhäin Parijn ja Rautheliuksella Hurscan Herran wietin salijn/ Paradisin pyhäin parijn. Kai samat sanavalinnat sentään osoittavat suoran yhteyden tekstien välillä? Asian selvittäminen vaatii hieman laajempaa katsausta ajan runouteen. Vertailu muihin teksteihin osoittaa, että säeparissa esiintyvä pyhäin pariin on formula, vakiintunut ilmaisu. Henkilörunoudessa sama formula tulee vastaa Axel Oxenstiernalle kirjoitetussa runossa vuodelta 1655 (Engelitten ja caikein Pyhäin parissa). Pyhäin parissa (ja taivaallisissa saleissa) ollaan myös Laurentius Sareniuksen hautarunossa vuodelta 1689:
Päästä pyysi Pyhäin pariin Riemu rauhan taivan Saliin
sekä Matthias Langiuksen hautarunossa vuodelta 1679:
Casvoi caunit catzestella Pyhäin paris paalitella.
Saman tyyppisiä ilmaisuja esiintyy myös virsissä. Pyhäin paris taiwan Salis / Olen ilosa suures lauletaan virressä Mun sieluni jälkin nyt pian. Se on ilmestynyt 1640-luvulla arkkiveisuna otsikolla Yxi Surullinen Weisu.
Hemminki Maskulainen taas käyttää samankaltaista ilmaisua suomennoksessaan Piae Cantiones -laulukokoelman laulusta Ave rex regum: Ja kiittävät, cumartavat / Cans caickein Pyhäin parid. Suomennos on peräisin vuodelta 1616. Luetteloa voisi vielä jatkaa.
On mahdollista, että Rauthelius on käyttänyt Lepuksen hautarunoa mallina, mutta tätä on mahdotonta tekstien perusteella kiistattomasti osoittaa. Runojen samankaltaisuus ei aina selity jäljittelyllä. Tämän seikan mainitsee myös Toini Melander toista runoesimerkkiä käsitellessään. Yksi selittävä tekijä voi olla yhteinen laji. Lajiyhtäläisyydestä on kyse esimerkiksi silloin, kun hautarunoissa toistuu samantyyppinen rakenne. Usein varhaisen uuden ajan runouden samankaltaisuus ei kuitenkaan johdu lajista, vaan syy on toisaalla. Jäljittelyn ohella runon laatimiseen oli nimittäin olemassa toinenkin tie: hakeutuminen runouden yleisen repertuaarin pariin.
1600-luvun retoriikan oppikirjat opastivat lukijoitaan retoriikan ensimmäiseen työvaiheeseen eli inventioon, aiheen keksimiseen, esittelemällä imitaatio lisäksi toisen lähestymistavan: tämä oli kirjallisuuden repertuaarin hyödyntäminen. Idea runoon saattoi löytyä, kun kirjoittaja palasi mielessään kirjallisuuden hakupaikkoihin tai aiheisiin, joista käytettiin latinankielistä nimitystä locus (monikossa loci) tai kreikankielistä nimitystä topos (monikossa topoi). Alun perin käsite viittasi vakiintuneeseen ja yleisesti pätevänä pidettyyn argumenttiin, joka oli sovellettavissa moniin tilanteisiin. Ajan myötä käsite laajeni, ja varhaisen uuden ajan runonlaatija saattoi löytää hakupaikoistaan myös vakiintunutta kuvallisuutta, yleisiä aihepiirejä, ajatuskuvioita, lauseita ja formuloita, tapahtumapaikkoja, juonikuvioita tai henkilöhahmoja. Hakupaikkojen tarjoama aineisto yhdessä retoriikan, kirjallisuuden konventioiden ja lajitraditioiden kanssa muodostavat repertuaarin, josta kaikki varhaisen uuden ajan runoilijat ammentavat.
Häärunon kirjoittaja saattoi aiheiden joukosta poimia esimerkiksi mytologian ja kirjoittaa tarinan, jossa seikkailivat Venus ja Cupido, tai ottaa lähtökohdaksi hääparin sukunimet, sulhasen ammatin tai häiden ajankohdan. Henkilökirjallisuudessa myös kirjoittaja itse ja runon kohdehenkilö toimivat hakupaikkoina: kirjoittaja voi valittaa puutteellisia runoilijanlahjojaan tai ajan puutetta tai kirjoittaa kohdehenkilön sosiaalisesta asemasta, henkilöhistoriasta ja ominaisuuksista.
Repertuaarin käyttöön ja jäljittelyyn perustuvaa kirjallisuuskäsitystä ja runokäytäntöä piti yllä klassisten kielten ja retoriikan keskeinen asema ajan koulutusjärjestelmässä: runonteon tavat ja repertuaarin hyödyntäminen opittiin runouden ja retoriikan opetuksessa. Romantiikan monissa mullistuksissa myös suhde repertuaariin muuttui täysin. Vakiintuneet esitystavat ja aihepiirit eivät kuitenkaan täysin kadonneet.
Vertaus elokuvan maailmaan voi auttaa ymmärtämään varhaisen uuden ajan repertuaareihin perustuvaa kirjallista käytäntöä. Nykyisin rajattu, usein lajikohtainen repertuaari ohjaa vahvasti sisältöä ja esitystapaa etenkin viihteellisiksi ymmärretyissä lajeissa. Supersankarielokuvalla on omat konventionsa, romanttisella komedialla omansa ja katastrofielokuvalla omansa. Kun James Bond -elokuvan alkutekstit alkavat pyöriä ruudussa, tiedämme mitä odottaa.
Jännite tuttuuden ja uutuuden välillä on syy siihen, että elokuvia katsotaan. Tuttujen elementtien tunnistaminen tuottaa iloa, ja on hauska tarkkailla, miten perinnettä samanaikaisesti vaalitaan ja uudistetaan. Ehkäpä jotain samaa on kokenut runon lukija 1600-luvun lopulla saadessaan käsiinsä vasta painetun hää- tai hautarunon. Niistä löytyi aina sekä jotain uutta että jotain vanhaa – ja paljon lainattua.
Lähteitä:
Carmen Lugubre (–) Tuhre Sparren muistojulkaisu. Tukholma: Ignatius Meurer (1664). Julkaistu teoksessa: Toini Melander: Suomalaista tilapäärunoutta Ruotsin vallan ajalta. Helsinki: SKS (1929).
Lachrymae & Suspiria In Obitum & Abitum (–) Jacob Brennerin muistojulkaisu. Turku: Peter Hansson (1668). Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2020-00028209
Eeva-Liisa Bastman: Rakkauden kryytimaassa. Korkean veisun repertuaari kansanomaisessa ja kirjallisessa käytössä. Teoksessa Satuperinteestä nykyrunoon. Suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteyksiä. Toim. Niina Hämäläinen, Hanna Karhu & Silja Vuorikuru. Helsinki: SKS (2019).
Stina Hansson: Repertoar och tradition. Till den teoretiska förståelsen av repertoardiktningen och den romantiska litteraturrevolutionen. Edda 1/1993 s. 45-54.
Vanhan kirjasuomen sanakirja: https://kaino.kotus.fi/vks/
Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen 