Lokakuussa Antiikin, keskiajan ja varhaisen uuden ajan tutkimuskeskus Trivium järjesti Tampereella syysseminaarin otsikolla Kadonnut kirjallisuus: Kadonneet, unohtuneet ja tutkimattomat tekstit ja tekstilajit. Aiheesta on Tampereen yliopistossa käynnissä myös tutkimushanke, Kirjallinen sukupuutto: Kadonneet kirjallisuudenlajit ja menneisyyden kuvittelu, jota johtaa Sari Kivistö. Seminaarissa pääsimme tutustumaan tutkimushankkeen teemoihin ja kuulemaan myös muita Triviumin piirissä toimivia tutkijoita, joiden tutkimusaiheet ja -aineistot ovat vähän tutkittuja, unohtuneita tai tuntemattomia.
Pidin seminaarissa esitelmän tilannerunoudesta kadonneena lajina. Erilaisiin tilanteisiin ja tilaisuuksiin kirjoitettu runous hallitsi kirjallisuutta varhaiselle uudelle ajalle asti, mutta menetti merkityksensä, kun kirjallisuuden rooli ja luonne romantiikan aikana määriteltiin uudestaan.
Tilannerunoaineistot havainnollistavat kirjallisuuden katoamista monessakin mielessä. Hää- ja hautarunoja julkaistiin paljon, mutta aineistosta vain pienen osan arvellaan säilyneen. Esimerkiksi Kansalliskirjaston Ruotsin ajan henkilörunouden kokoelma pitää sisällään vajaa kolmisen tuhatta julkaisua, mutta vain noin kolmannes näistä on alkuperäisiä painatteita. Valtaosa on kopioita, joita on hankittu Ruotsin eri yliopistonkirjastojen kokoelmista. Suomalaista vanhaa kirjallisuutta tuhoutui paljon Turun palossa, mutta ilman suuria katastrofejakin kirjallisuuden säilyminen on usein sattuman kauppaa.
Konkreettisen tuhoutumisen ohella tilannerunous katoaa myös siinä mielessä, että se muuttuu epämuodikkaaksi ja epäajankohtaiseksi, eikä sitä enää kirjoiteta, lueta eikä julkaista. 1800-luvulle tultaessa kirjallisuuden lajikenttä muuttui, kirjallinen estetiikka muuttui,ja lisäksi käsitykset kirjailijuudesta ja lukijuudesta muuttuivat. Runous ei enää ollut osa oppineisuutta, vaan se alettiin ymmärtää esteettisen alaan kuuluvana luovuuden ja itseilmaisun välineenä. Kirjallisuus oli aiemmin nähty taitona, mutta romantiikassa siitä tuli taidetta, ja samalla katkesi runouden yhteys retoriikkaan.
Vaikka kulttuurisen ympäristön ja olosuhteiden muutos vaikuttaa eri lajien suosioon ja näkyvyyteen ja sitä kautta kirjallisuuteen, täysin sukupuuttoon kuollut laji tilannerunous ei kuitenkaan ole. Ajatus siitä, että erityinen tilanne vaatii erityisiä sanoja, elää edelleen. Tilannesidonnaisiin runoihin voi toisinaan törmätä 1900-luvulla julkaistuissa runokokoelmissa. Yksityisen henkilön merkkipäivän sijaan ne kuitenkin usein juhlistavat kansallisia instituutioita tai kansallisesti merkittäviä henkilöitä. Tämäkin muutos johtaa minnepä muualle kuin romantiikkaan: romantiikan aikana keksittiin kytkeä kirjallisuus kansallisuuteen ja ottaa kirjallisuus käyttöön kansallistunteen ilmaisemisen välineenä.
Esimerkkejä tilanteisesta runoudesta putkahtelee edelleen esiin silloin tällöin. Pauliina Haasjoen vuonna 2016 ilmestyneessä runokokoelmassa Planeetta on runo ”Mikä on samankaltaista kuin kyllä?”, joka kokoelman viimeisellä sivulla paljastuu häärunoksi – se on siis omistettu ihan oikealle hääparille. Toisin kuin varhaisen uuden ajan häärunojen kohdalla, tätä ei tekstin perusteella heti hoksaisi. Runo istuu saumattomasti kokoelman aihepiirin, vaikka se samalla viittaa hienovaraisesti myös häärunoudessa esiintyviin tematiikkoihin. Tässä ote runosta:
Joki ei ole elämän vertauskuva se on liikkuvaa vettä jolla on uoma, siinä asuvat kalat, äyriäiset ja juurtuvat kasvit. Linnut metsästävät siitä. Elämä on aikaa ja toivoa ja nykyhetkeä ja muistamista ei vettä, eikä sillä ole uomaa, ja sitä voi jakaa. Joen pinta on kammattu tai taottu, suomuinen, lentävä. Jokaisella ihmisellä on pinta, ja jokainen pinta koostuu äärettömän monesta pisteestä. Emme koskaan katso toistemme sisälle eikä minuus siellä piileskele tulematta ulos: voimme koskettaa pintaa j oppia siitä kaiken. Pinta kertoo kyllä.
(Pauliina Haasjoki: ”Mikä on samankaltaista kuin kyllä?” Planeetta, 2016)
Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen 