Eräässä vuonna 1711 julkaistussa onnittelurunossa kohtaamme puhujan, joka rehvastelee vallallaan ja voimallaan. Puhujan sanojen mukaan hän vaikuttaa taustalla aina, kun mainetekoja ylistetään, kun kuninkaita kruunataan hallitsijoiksi tai syöstään vallasta. Hän toimii lain ja oikeuden välikappaleena, aloittaa sodat ja solmii rauhat, ja kykenee saamaan aikaan niin ilon kuin ahdistuksen ja surun tunteita. Kuka runon puhuja siis on?
Oikea ratkaisu arvoitukseen on kirjapainotaito. Sen mullistavasta vaikutuksesta ihmisten elämään ja historian kulkuun olivat hyvin tietoisia myös painetun sanan vakiintumisen aikaa eläneet ihmiset. Kirjapainotaidon merkitystä korostivat mieluusti etenkin kirjanpainajat, ammattiryhmä, joita ilman painetun sanan voittokulku olisi tyrehtynyt alkuunsa.
Kirjanpainajien ammattikuntaa ja heidän työnsä tuloksia tarkastellaan Anna Perälän kirjassa Boktryckarnas ädla konst. Persondikter 1605–1764 (SLS & Appell 2023), joka ilmestyi viime syksynä. Kirja käsittelee kirjanpainajille kirjoitettuja henkilörunoja. Runon vastaanottajan tai onnittelun kohteen ammatti kuului varhaisen uuden ajan henkilörunouden tavallisiin aiheisiin, ja ammatti nousee usein esiin myös kirjanpainajille osoitetuissa runoissa. Niissä saatetaan vuonna 1711 julkaistun runon tapaan käsitellä kirjapainotaidon tai kirjoitustaidon historiaa ja kirjanpainajien ammattikunnan merkitystä ihmiskunnalle ja tieteille.
Runoja käytettiin ammattikunnan identiteetin muovaamisen välineenä, ja kun kirjanpainajat kirjoittivat ja painoivat onnitteluja toisille kirjanpainajille, painatteet toimivat myös näytteenä tekijöidensä taidosta ja osaamisesta. Perälän mukaan etenkin tutkimuksessakin tuntemattomiksi jääneissä postulaatiorunoissa eli runoissa, joilla onniteltiin kirjanpainajan oppipojasta kisälliksi siirtyviä henkilöitä, käytettiin runokeinojen ohella monenlaisia visuaalisia keinoja kirjanpainajien taidon osoittamiseksi ja kirjapainotaidon ylistämiseksi.
Kirjassa pääsee tutustumaan myös kirjanpainajien arkeen ja työnkuvaan sekä ammattikunnan sisäisiin suhteisiin. Ristiriitoja syntyi etenkin silloin, kun joku pääsi etenemään alalla kyseenalaisin keinoin ja ammattikunnan hierarkia järkkyi.
Teos sisältää runsaasti kiinnostavaa tietoa kirjapainotaidosta ja kirjanpainajista sekä henkilörunoudesta ja sen painattamisesta. Itseäni kirjassa kiehtoi etenkin se, miten paljon tietoa kokenut kirjahistorioitsija kykenee saamaan irti pelkästä painatteesta: mitä kertoo esimerkiksi punaisen värin tai tiettyjen kirjasimien tai kuvien käyttö.
Viime syksynä ilmestyi toinenkin henkilörunoutta käsittelevä uusi teos, Daniel Möllerin Om de döda allt annat än gott. Ärekränkande, burleska och infamhumoristiska inslag i svensk gravdiktning under 1600- och 1700-talen (Makadam 2023). Kirja pureutuu herkulliseen tutkimusaineistoon: herjaaviin runoihin. Henkilörunoutta käytettiin yleensä ylistämiseen ja onnittelemiseen, mutta joskus kävi niinkin, että kirjoittajan pyrkimys oli täysin päinvastainen: henkilöruno saattoi häpäistä kohteensa tai saattaa hänet naurunalaiseksi. Painetun runouden ohella Möllerin aineistoon kuuluu myös paljon käsikirjoituksina säilynyttä runoutta.
Maine ja kunnia olivat varhaisen uuden ajan ihmisille tavattoman tärkeitä, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon, miten monissa elämän tilanteissa oli turvauduttava muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja sosiaalisten verkostojen tarjoamaan tukeen. Tarve vaalia omaa mainetta ja toisaalta halu pilkata ja solvata muita ilmenevät aikakauden yhteiskunnassa monilla tavoin, ei vähiten oikeudellisissa yhteyksissä. Vaikka aineistoa voisi lähestyä myös kulttuurihistoriallisesti, Möllerin lähestymistapa aineistoon on lähtökohdiltaan puhtaasti kirjallisuustieteellinen. Aineiston kautta pyritään vastaamaan tutkimuskysymykseen, joka koskee poetiikan historiaa. Loukkaavat henkilörunot kytketään osaksi varhaisen uuden ajan kirjallisuutta hallinneen decorum-periaatteen purkautumista.
Käsitteenä decorum viittaa sopivuuskäytäntöihin, jotka olivat voimassa kirjallisuudessa antiikista 1700-luvun loppuun saakka. Alun perin kyse oli esteettisestä koodistosta, joka ohjasi sitä, minkälaiset sisällöt ja muodot sopivat mihinkin kirjallisuuden lajeihin. Henkilörunouden kohdalla decorumia alettiin soveltaa niin, että runon tyylin ja esitystavan edellytettiin olevan sopusoinnussa kohdehenkilön sosiaalisen aseman kanssa. Runon tyylin oli siis mukauduttava yhteiskunnassa vallitsevaan sosiaaliseen hierarkiaan. Käytännössä tämä tarkoitti, että matalampaa yhteiskunnallista asemaa edustaville oli mahdollista kirjoittaa toisenlaiseen tyyliin kuin yläluokkaisille henkilöille. Loukkaava ja herjaava tyyli rikkoi luonnollisesti kaikkia sopivaisuussääntöjä vastaan. Decorumin mureneminen liittyy retoriikan aseman heikentymisen ohella muutoksiin, jotka vaikuttivat runouden kentällä siirryttäessä varhaisen uuden ajan kirjallisesta systeemistä romantiikkaan ja sen myötä moderniin kirjallisuusinstituutioon.
Loukkaavien runojen kohteena olivat usein kaikkien tuntemat merkkihenkilöt, julkkikset tai originaalit. Joukossa on politiikan vaikuttajia, mutta myös papistoa ja esimerkiksi bordellinpitäjiä. Toisinaan kirjoittajat pilkkasivat myös itseään: tyypillinen esimerkki on kirjoittajan itsestään laatima itseironinen hautaruno.
Kirjan hauskimpiin esimerkkeihin kuuluvat tekstit, joissa pilkataan henkilöiden ohella aikakauden kirjallisia konventioita. Barokin liioittelu ja pyrkimys ylevyyteen näyttäytyivät helposti huvittavina myös aikalaisille, esimerkkinä vaikkapa 1700-luvulla tavattoman suosittu kivityyli, joka jäljittelee antiikin kaiverrettuja tekstejä. Raja juhlallisen ja naurettavan välillä on joskus hiuksenhieno.
Loukkaavat runot osoittavat, ettei varhaisen uuden ajan henkilörunoudessa seurata orjallisesti retoriikan oppeja, vaan lajissa on sijaa myös luovuudelle. Halutessaan huvittaa lukijoita tai loukata kohdettaan kirjoittajat tulivat samalla myös venyttäneeksi runousopin sääntöjä tavalla, joka pidemmän päälle muovasi kirjallisuutta ja sen toimintatapoja pysyvästi.
Aivan uutta henkilörunoutta koskevaa tutkimusta ilmestyi myös ihan äskettäin, tosin ei kokonaisen kirjan vaan artikkelin laajuudessa: oma juttuni 1700-luvun sotavuosien häärunoudesta ilmestyi Edda-lehden numerossa viime viikolla. Artikkeli on nimeltään ”Mars Destroys, Love Mends: Wedding Poetry during the Great Northern War” ja se on luettavissa täällä: https://www.idunn.no/doi/epdf/10.18261/edda.111.1.2.
Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen 