Käydessäni läpi Kansalliskirjaston Finna-tietokannan tietoja 1700-luvun lopun henkilörunoudesta huomioni kiinnittyi oudolta vaikuttavaan otsikkoon: Ehe Bund mit dem Tod, det är Ägta-förbund med Döden. Siis avioliitto kuoleman kanssa. Otsikon tietojen perusteella kyse ei ollut hautarunosta kuten ensin ajattelin, vaan häärunosta vuodelta 1777. Sulhanen oli Pietarsaaren kaupunginkirurgi Lars Thodén (1747–1790) ja morsian Susanna Christina Gallenia (1758–1806).
On melko makaaberia ja julmaa verrata häärunossa kirurgisulhasta kuolemaan. Myönnettäköön, että rinnastus ei 1700-luvun kirurgian tason huomioon ottaen osu aivan harhaan, mutta silti ajatus siitä, että kuolemalla ja kirurgin työllä on vitsailtu häärunossa, tuntuu erikoiselta. Julkaisua oli pakko päästä vilkaisemaan, joten kävin Kansalliskirjaston lukusalissa etsimässä käsiini mikrokortin, jolle julkaisu on kuvattu. Kyseessä on kopio, joka mikrofilmillä näyttää hieman suttuiselta. Alkuperäinen painate löytyy Tukholman Kuninkaallisesta kirjastosta. Runo on ruotsinkielinen, ja kirjoittaja käyttää itsestään nimikirjaimia G.H. Kirjastossa tekijä on tunnistettu Gabriel Holmuddiksi, ja hänen nimensä on kirjoitettu lyijykynällä käsin hakasulkeisiin nimikirjainten alle.
Runo osoittautui vielä hämmästyttävämmäksi kuin otsikon perusteella kuvittelin. Hääruno hyödyntää monia lajin tutuimpia, käytetyimpiä ja kuluneimpia konventioita, mutta sangen omintakeisella tavalla. Lisäksi runon kerronta on paikoin voimakassävyistä ja vakuuttavaa.
Runon alussa referoidaan Raamatun kertomusta ihmisen luomisesta ja siitä, miten kuolema tulee maailmaan perisynnin seurauksena, kun ihminen on rikkonut Luojansa kanssa solmimansa sopimuksen. Samalla viitataan muihin sopimuksiin ja liittoihin, joita ihmiset keskenään sopivat – kuten avioliittoon. Alaviitteisiin on merkitty tekstin raamatulliset lähteet lukijan nähtäväksi. Runon aloitus on retoriikan oppien mukaan jäsentyvälle henkilörunolle tyypillinen. Se esittelee aluksi yleisesti tunnettua seikkaa edetäkseen sen jälkeen yleisestä spesifiin, eli siihen tiettyyn liittoon, jota varten runo on kirjoitettu ja jota se käsittelee.
Johdannon jälkeen kirjoittaja väläyttää hätkähdyttävää aihettaan, otsikossa mainittua liittoa kuoleman kanssa. Runo kuvaa kuoleman hirvittävyyttä ja toteaa, että vaikka tuskin kukaan haluaa solmia tällaisen kumppanin kanssa liittoa, paikalla on kuitenkin yksi, joka näin on tehnyt. Runossa maalaillaan tilannetta, jossa paikallaolijat silmäilevät toisiaan miettien, kenestä mahtaa olla puhe, kunnes paljastetaan, että kyseinen henkilö on itse häiden morsian.
Tässä kohtaa selviää, miksi ruotsinkielisellä runolla on saksankielinen otsikko. Runo perustaa dramaattisen väitteensä liitosta kuoleman kanssa henkilörunoudelle tyypilliseen aiheeseen. Vakiintuneista aihelmista käytetään retorisessa kirjallisuudessa kreikankielistä käsitettä topos tai latinankielistä käsitettä locus. Tässä käytössä on topos, jossa kohdehenkilön nimi toimii runon aiheena. Lisäksi runo hyödyntää toistakin hyvin tavallista häärunouden toposta, sulhasen ammattia runon aiheena. Ensimmäisenä näistä esitellään nimitopos.
Perustellakseen väitteensä kirjoittaja vetoaa sulhasen sukunimen Thodén ja saksan Tod-sanan äänteelliseen samankaltaisuuteen. Alaviite esittelee pitkän rimpsun Tod-sanan taivutusmuotoja, jolla lukijaa pyritään vakuuttelemaan tulkinnan oikeellisuudesta. Nimen alkuperä on tietysti täysin tuulesta temmattu, mutta se antaa kirjoittajalle lähtökohdan, josta käsin hän voi lähteä rakentamaan argumentaatiotaan. Kirjoittajan seuraava väite nimittäin on, että sulhanen Lars Thodén on kuoleman edustaja paitsi nimeltään, myös toimensa kautta. Näin päästään toiseen topokseen, joka on sulhasen ammatti.
Nu har jag vist, at Han bär döden uti Namnet,
Och vil bevisa ock, at han är det til gagnet.
Låt oss gå modigt in uti hans Cabinette,
Så kan man snart så se, at jag har sant och rätt.
Näin olen osoittanut, että hän kantaa kuolemaan nimessään
ja haluan osoittaa, että hän on sitä myös toimeltaan.
Astukaamme siis rohkeasti sisään hänen työhuoneeseensa,
ja kohta tullaan näkemään, että väitteeni on oikea ja tosi.
Näillä sanoilla runon puhuja johdattaa kuulijansa kirurgin työhuoneeseen ja alkaa esitellä kirurgin työvälineitä:
Jag ryser, ty här syns, at döden har sin kula,
Si på Hans dödsgevär, och Instrumenter fula.
Låt ej bedraga Er, fast de se blanka ut;
I blanker bössa finns et dödligt lod och krut.
Värisen, sillä kaikesta näkyy, että kuolema majailee täällä,
katsokaa hänen asettaan ja rumia instrumenttejaan.
Älkää antako niiden kiillon hämätä itseänne:
Kiiltävässä aseessa on tappava luoti ja ruuti.
Puhujan oma reaktio kuvattuihin esineisiin värittää runon esitystä kiinnostavalla tavalla. Kuvaukseen pyritään retorisin keinoin luomaan voimakkaita pelon, kauhun ja inhon sävyjä. Lukijaa jopa varoitetaan suhtautumasta kirurgin instrumentteihin neutraalisti: ne näyttävät kiiltäviltä, siis puhtailta ja asiallisilta, mutta tosiasiallisesti ne ovat vaarallisia ja tappavia.
Tämän jälkeen seuraa erikoinen luettelo kirurgin työvälineistä. Se noudattaa tyyliä, joka on omaksuttu varhaisen uuden ajan tunnepitoisesta hartauskirjallisuudesta, ja siinä toistuu lukijalle suunnattu kehotus katsoa (”Si”, eli se, katso). Hartauskirjallisuuden tapaan katsominen viittaa paitsi näkemiseen, myös kuvittelemiseen ja aktiiviseen tunnetason eläytymiseen. Puhuja siis kuvaa, mitä kaikkea lukija näkee seisoessaan Pietarsaaren kaupunginkirurgin työhuoneessa vuonna 1777. Luettelo on vaikeaselkoinen ja hengästyttävä, sillä valtaosa siinä esiintyvistä käsitteistä on lainasanoja ja kirurgiaa ja anatomiaa tuntemattomalle täysin vieraita. Vai mitä arvelette tästä:
Si Pharyngtomen, si Lancetter, si Stiletter
Si Troiscarter, si hvad fasliga Pincetter.
Si Sonder, Spadlar, si då Bistourie Caché
Si Rako-knovar mång, Si Flitor, Sneppor, se,
Si hvad Starrnålar, si hans hiskliga Trepaner,
Si hans Scalpeller, si hans grymma Pelicaner (--)
Avatakseen vieraiden sanojen ja välineiden merkitystä lukijalle kirjoittaja on täydentänyt esitystä alaviitteillä, joissa kerrotaan, minkälaisesta instrumentista on kyse ja miten sitä käytetään. Tähän tapaan:
”Trepan är en hufvud-bår, hvarmed han bårar genom hufvudskålen intil hjernan.”
”Trepan on pääpora, jolla porataan pääkopan läpi aivoihin.”
”Pelican, en machine, hvarmed han oförsynt rycker tänderna ur munn på folk.”
”Pelican, masiina, jolla armottomasti revitään hampaat ihmisen suusta.”
Sama tyyli jatkuu, kun runo kuvaa kirurgia työssään:
Han sticker, sågar, skär, han bränner, trepanerar,
Han låts väl någon gång ock lägga plåster på,
Men blott at man ej skal hans döds-maner förstå. (--)
Han skonar ingen lem, ej armar, fötter, händer.
Med grymhet far han fram, hvartut han sig hälst vänder:
med sin Bronchotomie, Han går på Strupen löst;
Och som Phlebotomist Han Mennsko-blod utöst.
Hän pistää, sahaa, leikkaa, hän polttaa, trepanoi,
toisinaan hän on laittavinaan laastaria päälle,
mutta vain jotta hänen kuolemantoimiaan ei ymmärrettäisiin. (--)
Hän ei säästä yhtään raajaa, ei käsivarsia, jalkoja eikä käsiä.
Julmasti hän etenee mihin tahansa hän tarttuukin:
Bronchotomiella hän käy kurkun kimppuun;
Ja niin kuin Phlebotomisti hän valuttaa ihmisveren tyhjiin.
Välineiden nimeäminen, esittely ja selitysten laadinta on vaatinut jonkinlaista lääketieteen alan tuntemusta. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole kirurgi eikä lääkäri, vaan pappi: Gabriel Holmudd (1720–1795) toimi Pietarsaaren pitäjän kappalaisena ja hänestä tuli viisi vuotta tämän julkaisun ilmestymisen jälkeen Maalahden kirkkoherra. Holmuddilta on säilynyt muutakin henkilörunoutta, muun muassa useita häärunoja.
Holmudd on ollut ajan hermolla, sillä runossa kuvataan myös länsimaisen lääketieteen uutta innovaatiota, rokonistutusta, isorokkorokotteen edeltäjää. Runon mukaan jo tuhansia lapsia ympäri maan on joutunut kirurgin neulan uhriksi. Alaviitteessä kerrotaan lisätietoja tästäkin:
Så far han fram i kopp ympningen, den han practicerat öfver hela landet. Finnarne kalla honom derföre Rupuli (koppor). Så må han och heta. Underligt är at han ännu ingen dödat af de många menlösa barnen han attaquerat. Han lär til äfventyrs spara dem till framtiden, då han något närmare hoppas komma dem på lifvet.
Näin hän toimii rokkoa istuttaessaan, mitä hän on harjoittanut koko maassa. Suomalaiset kutsuvat häntä siksi Rupuliksi (rokoksi). Sekin nimi hänellä on. Kummallista, ettei hän vielä ole tappanut ketään niistä monista viattomista lapsista, joiden kimppuun hän on käynyt. Mahdollisesti hän säästä heitä tulevaisuuteen toivoen pääsevänsä myöhemmin lähemmin heidän kanssaan tekemisiin.
Runon lopetuksessa irvaillaan koko kirurgi- ja lääkärikunnalle yhteisesti ja todetaan, että he saattavat monen monta ihmistä hautaan ammattia oppiessaan, ja että lääkäri on kelvollinen vasta, kun kirkon lattian alla on täyttä (”Läkarn duger ej förn Kyrko-gåln blir full”).
Vaarallisen suhteen kuoleman kanssa solmineeseen morsiameen palataan vielä runon lopuksi. Puhuja pohtii, miten morsiamen mahtaa käydä, ja ennustaa, että neitsytmorsian on kuoleman oma ennen kuin vuosi häistä on vierähtänyt. Ennustus kuulostaa pahaenteiseltä, mutta ei hätää: runo rakentaa aasinsiltaa taas yhteen tuttuun häärunouden topokseen, suvun jatkumiseen ja perheellistymiseen:
Men gå nu hur det vil; man under hoppet tror;
At utur Jungfruns stoft uplivas unger Mor.
Käyköön tässä miten tahansa, uskomme ja toivomme
että neitseen tuhkasta nousee nuori äiti.
Runo loppuu varsin tavalliseen tapaan onnentoivotuksiin, ja hääparille toivotaan pitkää ikää, onnellista ja viihtyisää avioliittoa ja siunausta.
Holmudd ei epäröi ottaa iloa irti sulhasen ammatin varjopuolista. Tekstissä käytetään monipuolisesti ja kekseliäästi hyväksi kirjallisia keinoja lukijan vetoavasta puhuttelusta alaviitteisiin. Runo edustaa 1700-luvun reipasotteista satiiria, jossa odottamattomatkin asiat voivat näyttäytyä naurunalaisina joskus yllättävissä konteksteissa. Häät olivat iloluontoinen juhla, ja häärunoissa sallittiin myös hyvän maun rajoja koetteleva huumori. Tämän häärunon tapaiset tekstit ovat kiehtovia, koska niitä lukiessa joutuu kyseenalaistamaan käsityksiään niin menneisyydestä kuin omasta ajastamme. Kuolemalle, sairaudelle tai kärsimykselle nauraminen tuntuu sopimattomalta, mutta 1700-luvulla näillekin on epäilemättä naurettu.
Palataan vielä blogin lopuksi runon nuoreen morsiameen, Susanna Christina Galleniaan. Lyhykäisellä googlailulla löydän Otto Hjeltin kirjoittaman teoksen Svenska och finska medicinalverkets historia 1663–1812 (1892), jossa kerrotaan, että Susanna jatkoi rahvaan lasten rokonistutuksia miehensä kuoleman jälkeen pappisveljensä avustamana. On epäselvää, mitä kirjassa käytetty ilmaisu ”genom sin broder” eli veljensä kautta tarkalleen ottaen tässä yhteydessä tarkoittaa, mutta mahdollista on, että Holmuddin värikkäästi kuvailemat työvälineet löysivät ajan mittaan tiensä myös kirurgin nuoren vaimon käsiin.
Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen 