Suurvalta-ajan kulttuurissa ja kirjallisuudessa suullisuus näytteli edelleen merkittävää osaa. Suulliset ilmaisumuodot eivät siirtyneet kirjoitettuun runoon ja säilyneet kirjallisuudessa sattumalta, vaan suulliselle kulttuurille ominaisia ajatusmalleja ja esitystapoja ylläpiti retoriikka. Vaikka retoriikalla alkujaan viitattiin puheen taitoon, 1600- ja 1700-luvulla retoriikan toimintatavat vaikuttivat niin suulliseen kuin kirjalliseen esitykseen. Kirjeiden, saarnojen, hartauskirjallisuuden ja runojen kirjoittamisessa käytettiin hyödyksi retoriikan vuosisatoja vanhoja oppeja tehokkaasta viestinnästä. Retoriikka oli välttämätön taito kaikille, jotka toimivat yhteiskunnassa julkisissa rooleissa, ja tästä syystä se oli myös keskeinen oppiaine kouluissa. Koska naisilla ei ollut pääsyä yhteiskunnallisiin tehtäviin, ei retoriikan opiskelu ollut tarpeen – tosin yläluokan naiset saivat oppia retoriikkaa osana keskustelutaitojen ja kirjeen kirjoittamisen opettelua. Kirkollisen opetuksen, hartauskirjallisuuden ja virsirunouden kautta retoriikan käytäntöjen hiomaa ilmaisua pääsi kuulemaan käytännössä koko väestö.
Retoriikan perinteessä on tavallisesti eroteltu kolme eri puheen tyyppiä. Forenssinen retoriikka on oikeudellista puhetta, jossa syytetään tai puolustetaan jotakin tai jotakuta ja esitetään todisteita. Deliberatiivinen retoriikka on poliittista puhetta, jossa ohjataan tekemään valintoja. Demonstratiivinen retoriikka taas on juhlapuhetta, jossa kohdetta ylistetään (tai joissain tapauksissa moititaan). Henkilörunous hyödynsi etenkin demonstratiivista retoriikkaa. Ylistävän retoriikan tarkoitus oli kuvata kunnioittavaan sävyyn kohdehenkilön ansioita ja hyveitä. Ihannoidut ominaisuudet riippuivat henkilön säädystä, sosiaalisesta asemasta, iästä ja sukupuolesta. Decorum, soveliaisuus tai säädyllisyys, oli periaate, joka määritti runon kohdehenkilölle sopivan tyylin ja ylistyksen aiheet. Esimerkiksi valtakunnan kansleri Axel Oxenstiernan hautarunossa vuodelta 1655 korostetaan yhtäältä Oxenstiernan ylhäisaatelista syntyperää ja toisaalta hänen ansiokasta uraansa valtionmiehenä sekä hänen maineikkaita tekojaan ja kuuluisuuttaan. Oxenstierna on ”caikilda cunnioitettu päällä maan pijrin”, hän on
toimetuxissans juuri täydellisest Jumalan Cunnioittaja Uskon oikia tunnustaja Autuuden racastaja Suurten neuwoin andaja Ymmärryxen osottaja Waldacunnan wahwistaja Hyfwyden matkan saattaja Totuden noudattaja Oijennuxen sowittaja Siweyden opettaja Tarwitsewaisten auttaja Köyhäitten lohduttaja (--) Lähde: Celsissimi Et Illvstrissimi Herois Ac Domini, Dn. Axelii Oxenstierna (--) (1655), Uppsalan yliopisto kirjasto.
Henricus Tawastin runoa hallitsee Oxenstiernan mahtava ja etäinen hahmo. Vaatimattomampaan ja maanläheisempään sävyyn kuvataan kapteeni Arvid Jönsson Biuggia, joka kuoli Riiassa 67-vuotiaana 46 vuotta kestäneen sotilasuran jälkeen vuonna 1676. Sotilas, joka ei pelännyt tykkien jylinää, ammuksia eikä nuolia ja joka rohkeasti ja määrätietoisesti kaatoi vihollisia, on nyt itse joutunut kuoleman kaatamaksi.
Nu ligger han i Graff, sin Been och Armar hwijlar Som förr eij fruchtat haar för dunder, Skått och Pijlar Som medh ett tappert Modh sin Fiend fäldt omkull Den samme Döden haar nu lagt i swarta Mull.
Runossa todetaan, ettei Biugg ollut kova kehuskelemaan teoistaan, mutta näytti rohkeutensa sotakentillä. Hän luotti Jumalaan, ja Jumala oli aina hänen puolellaan. Lopulta hänen kävi hyvin, koska kuolema korjasi hänet pois murheen merestä.
Hautarunoihin yleensä kuuluva suru ei Oxenstiernalle kirjoitetussa runossa saa minkäänlaista sijaa, päinvastoin: rituaalinomaisessa puhuttelussa kuulijoita kehotetaan yhdessä toivomaan iloista ylösnousemuksen päivää. Myöskään Biuggin runossa suru ja lohdutus eivät ole kovinkaan näkyvästi esillä. Etenkin ylhäisten miesten kohdalla muiston kunnioittaminen on tärkeämpää kuin surun ilmaiseminen ja surevien lohdutus. Naisten ja lasten hautarunoissa taas tavoiteltiin toisenlaista tunneilmaisua.
Vuonna 1698 kuoli Urjalassa lapsivuoteeseen 38-vuotias pastorin vaimo Catharina Barck, ja hänet haudattiin yhdessä pariviikkoisen poikavauvan kanssa. Miehensä Henric Malmin kirjoittamassa hautarunossa häntä kuvataan käsitteillä ”armas auringoinen”, ”waimo tawoissa walittu”, ”CAISU culda”. Naisten elin- ja toimintapiiri rajoittui suurvalta-ajalla useimmiten omaan kotitalouteen ja perheeseen, mikä näkyy myös runoissa. Naisia surraan puolisoina, äiteinä, perheenjäseninä ja emäntinä. Catharina Barckille kirjoitetun runon sävy on henkilökohtainen ja äärimmäisen tunnepitoinen. Kalevalamittainen runo keskittyy kohdehenkilön hyveiden kuvauksen sijaan puhujan kaipauksen ja surun kuvaamiseen.
Ohho MALMIN mielihalla Lasten suurta surkeutta! Että caatuis CAISU culda Waimo tawoisa walittu Jätti yxin ystäwänsä Lapsens ollen orwoixi Särpämän Surua suurta Murhe Malia ryyppämähän. Ohho Surun syngeyttä Musta Murhen paru Pilwi! Cungan käännän Caswojani? Cungan kätken Kyneleni? Sydän raukea Surusta Murhe Rinnat riuduttapi!
Runo päättyy lohduttomaan ja epätoivoiseen rukoukseen, jossa pyydetään lohdutusta. Runon kirjoittajalla ei ole tarjota lohtua lukijalle.
Demonstratiivisessa retoriikassa ylistyksen aiheet liittyivät usein henkilön osaamiseen, koulutukseen tai yhteiskunnalliseen asemaan. Myös henkilön ulkoinen olemus saattoi toimia ylistyksen kohteena. Voimaa, kauneutta ja hyvää terveydentilaa oli soveliasta ylistää siinä missä viisautta, rohkeutta, kuuliaisuutta tai lempeyttä.
Hautarunoissa ulkonäön kuvaaminen on tavallista naisille kirjoitettujen runojen lisäksi etenkin lapsille ja nuorille kirjoitetuissa runoissa. 1600-luvun yhteiskunnassa lapsikuolleisuus oli suurta, ja hautarunoja kirjoitettiin runsaasti myös kohdehenkilöille, jotka eivät olleet ehtineet elää pitkää ja tapahtumarikasta elämää. Nauvossa vuonna 1641 nelivuotiaana tuhkarokkoon kuolleen aatelisen pikkutytön Anna Maria Rosenschmidtin hautajulkaisu sisältää kaksi runoa, joissa käsitellään kuoleman äkillisyyttä sekä vanhempien suurta surua.
Lapsen sievään ja suloiseen ulkomuotoon viitataan runoissa toistuvasti. Retoriikan kannalta on merkille pantavaa, että molemmissa runoissa on minä-puhuja. Lapsi itse kuvaa, kuinka hänen valkoinen ruumiinsa suljetaan arkkuun, ”neljän laudan sisään”, kuinka hennot kädet ovat muuttuneet liikkumattomiksi ja silmät ovat painuneet kiinni.
Medhan iagh är itt litet Barn Af Åhren ganska spädhe Snärjer Dödhen migh i sin Garn Emellan fyra Brädher Så legges min snöhwijta Kropp Om hwiljken doch var ett gott hopp Emedhan iagh här lefwer Rätt såsom een förwissnat Roos Så är min hyy swunnin sin koos Then ingen mehr behaghar. All min Skapnat Förswunnin är Ingen kan iagh behaga Hwarföre min Föräldrar kär Sigh högeligen klagha Emedhan iagh så täck uprann Och strax en sådan Affbräck fann At mina spädha händer Kunna intet mehr röra sigh Mijn Öghon liggia ynkeligh Tillyckte bådh i sänder.
Minäpuhuja ja lapsen kauneuden kuvaus ovat keinoja, joilla runosta tehdään tunteisiin käyvä ja riipaisevan surullinen. Siinä missä valtiomiehiä ja merkkihenkilöitä pyrittiin kuvaamaan tavalla, joka herätti arvostusta ja kunnioitusta, naisten ja lapsivainajien runoissa uppoudutaan menetyksen ja kaipauksen tunteisiin. Sureminen ja lukijan osallistuminen suruun oli soveliasta, jopa toivottavaa.
Varhaisen uuden ajan runoutta lukiessa retoriikan ja runouden sukulaisuudesta on syytä olla tietoinen. Runouden ja retoriikan yhteydellä on nimittäin merkittävä vaikutus siihen, miten runo ylipäätään ymmärrettiin. Runo oli retoriikan keinoja hyödyntävä julkinen puheenvuoro. Se oli puhetta, jolla oli yleisö, ja näin ollen se oli puhetta, jolla pystyi vaikuttamaan. Suurten valtiomiesten saavutusten kuvaaminen herätti kunnioitusta, kapteenin rohkeuden ja suoraselkäisyyden kuvaaminen loi kuvaa ihanteellisesta upseerista. Vaimon tai lapsivainajan suremisen kuvaaminen toi ilmi, minkälaiseksi perheen sisäiset tunnesiteet suurvalta-ajalla miellettiin. Retoriikalla on suora kytkös runon yhteisöllisiin tehtäviin ja siihen, miten runo rakentaa ja vahvistaa ihanteita ja arvoja.
Kirjallisuutta henkilörunojen retoriikasta:
Raija Sarasti-Wilenius, ”Henkilökirjallisuus”. Tuija Laine (toim.), Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1997).
Stina Hansson, ”Bröllopslägrets skald och bårens”. En studie i Lucidors tillfällesdiktning. Göteborgs universitet (1975).
Ann Öhrberg, Vittra fruntimmer. Författarroll och retorik hos frihetstidens kvinnliga författare. Gidlunds förlag (2001).
Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen 