Tammikuun lopussa matkustin Ouluun osallistuakseni 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päiville. Tutkimuspäivien teema liittyi tänä vuonna ruumiillisuuteen ja sen erilaisiin merkityksiin ja ilmenemismuotoihin historiassa. Esitelmäaiheiden kirjo oli tavalliseen tapaan ilahduttavan laaja ulottuen aikakauden taiteesta, tieteestä ja aatemaailmasta pukeutumiseen, matkustamiseen, sodankäyntiin, talouteen, arkkitehtuuriin ja ruokakulttuuriin.
Torstain ja perjantain key note -luennot keskittyivät puolestaan ruumiillisuuden teemaan, molemmat hyvin erilaisista ja kiinnostavista näkökulmista.
Tukholman yliopiston professorin Karin Sennefeltin esitelmässä paneuduttiin Ruotsissa 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa muistiin kirjattuihin kuvauksiin ekstaattisista hengellisistä kokemuksista. Niissä kuvattiin usein yksityiskohtaisesti ekstaattisen kokemuksen ruumiillisia vaikutuksia: tajunnan menetystä, kiputiloja, vapinaa tai ruumiinlämmön vaihteluita. Kokijoille itselleen nämä olivat merkkejä kohtaamisista henkien kanssa ja matkoista tuonpuoleiseen. Kokemukset mahdollistivat yhteydet henkien maailmaan ja antoivat niitä kokeville ihmisille toisinaan selittämättömiltä vaikuttavia kykyjä lukea ja ymmärtää uskonnollista tekstiä, saarnata tai välittää viestejä tuonpuoleisesta.
Tutkijoiden keskuudessa ekstaattisten kokemusten on katsottu johtuneen esimerkiksi varhaisen uuden ajan sosiaalisten suhteiden ankarasta hierarkiasta. Tämän tulkinnan mukaan taustalla vaikuttaisi vaiennetun ryhmän tarve saada äänensä kuuluviin uskonnollisissa asioissa. Usein ekstaatikoille on myös asetettu diagnooseja, jolloin kokemus saa luonnollisen selityksen mielen sairaudesta tai traumasta.
Tutkijoiden pyrkimys ymmärtämiseen, selittämiseen ja tulkintaan ja sen kautta totuudenmukaisen kuvan esittämiseen on asettanut menneisyyden ihmisten totuuden toissijaiseen asemaan, vaikka juuri heidän kokemuksensa ja tapansa merkityksellistää kokemaansa on se, mistä historioitsijan tulisi olla kiinnostunut. Sennefeltin lähestymistavassa korostui pyrkimys kohdata vieraat ja selittämättömät ilmiöt sellaisina, kuin ne aikakauden lähteissä esitetään.
Esitelmän jälkeisessä keskustelussa nostettiin esiin monia kiinnostavia kysymyksiä, kuten ekstaattisten kokemusten suhde ajan ortodoksiseen luterilaisuuteen ja sitä haastaneeseen pietismiin, sekä 1600-luvun noitavainojen myötä karttuneeseen tuomiokirja-aineistoon, jossa kuvataan vähän samankaltaisia kokemuksia.
Sennefeltin mukaan sielu ja ruumis nähtiin yhtenä erottamattomana kokonaisuutena aikakauden luterilaisessa ihmiskäsityksessä, ja tästä syystä hengelliset kokemukset saivat myös ruumiillisia vaikutuksia. Ekstaattisuus ei siis 1600-luvulla ollut ristiriidassa ajan oppikäsitysten kanssa. Luterilainen ekstaattisuus myös eroaa selvästi katolisen uskon piirissä esiintyvistä ekstaattisista kokemuksista. Luterilaisen opin ytimessä on sana, mikä heijastuu myös siihen, minkälaisia vaikutuksia ekstaattinen kokemus sai kokijoissaan aikaan: oppimattomaksi tiedetty henkilö saattoi esimerkiksi yllättäen osata katekismuksen ulkoa tai ryhtyä sepittämään virsiä.
Pietismin leviämisen myötä ekstaattisista kokemuksista alkoi tulla tavanomaisempia ja ne saattoivat temmata mukaansa kokonaisia väkijoukkoja. 1700-luvulla ekstaattisten kokemusten kokijat olivat lisäksi Sennefeltin tutkimusten mukaan aiempaa useammin naisia, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että ekstaattisiin ilmiöihin alettiin suhtautua epäilevämmin.
Ruumiillisuuden teema oli näkyvästi esillä etenkin perjantaiaamun esitelmissä. Ruumiin ja sielun suhde oli keskiössä Maija Kallisen esitelmässä, joka vei kuulijat varhaisen uuden ajan akateemisen maailman filosofisiin ja teologisiin debatteihin koskien kysymystä siitä, milloin ja miten sielu asettuu ihmiseen, sekä Riikka Miettisen esitelmässä, joka käsitteli mielen sairauksien ruumiillista ilmenemistä. Aineistoa lähestyttiin tässä hieman samantapaisin kysymyksin kuin Sennefeltin esitelmässä: Miten mielisairaus näkyi ihmisen kehossa ja miten sairauden ulkoisia merkkejä kuvataan aikalaislähteissä?
Konferenssien ja seminaarien hauskimpiin puoliin kuuluu se, että toisinaan pääsee kuulemaan valtavan innostavaa esitelmää, jolta ei ennakkoon ole osannut odottaa mitään. Itselleni tällainen pieni helmi esitelmien joukossa oli tällä kertaa Andrew Pattisonin esitelmä englantilaisesta balladista, joka kuvaa kuningas Henrik II:n kohtaamista yksinkertaisen myllärin ja tämän perheen kanssa. Balladissa alamaiset eivät tunnista metsästysmatkallaan eksyksiin joutunutta siniveristä. Ylhäisen ja alhaisen kohtaaminen johtaa monenlaisiin kommelluksiin ja humoristisiin käänteisiin, jotka tematisoivat yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita sekä ruumiillisuuden ja vallan kysymyksiä.
Tutkimuspäivien toisen key note -esitelmän piti tekstiiliarkeologiaan erikoistunut akatemiatutkija Sanna Lipkin Oulun yliopistosta. Hän on tutkinut kirkkoihin 1600- ja 1700-luvulla haudattuja vainajia ja sitä, miten vainajat on puettu ja valmisteltu hautaa varten. Hyvin säilyneitä kirkkohautoja on esimerkiksi Tornion, Keminmaan, Haukiputaan, Oulun, Kempeleen ja Hailuodon kirkoissa. Esitelmää kuunnellessani hoksasin lukeneeni aiheesta Ylen taannoin julkaiseman jutun, joka on yhä luettavissa: https://yle.fi/a/3-12625178.
Kirkkohaudat osoittavat, että vainajien pukemiseen ja arkkujen somistamiseen panostettiin. Ei suinkaan ollut merkityksetöntä, minkälainen oli vainajan viimeinen leposija. Vaatteisiin ja somisteisiin saatettiin käyttää ylellisiä materiaaleja kuten pitsejä, vaikka ajan ylellisyysasetukset kielsivät pitseillä koreilun. Arkkuun voitiin laittaa myös tuoksuvia materiaaleja kuten yrttejä tai havuja, ja arkusta pyrittiin tekemään vainajalle mahdollisimman mukava.
Kiinnostavaa on, että hautaamiseen liittyvä materiaalinen kulttuuri on ilmiselvässä ristiriidassa runoudessa viljellyn hautakuvaston kanssa. Runoissa hautaa kuvataan tavallisesti pimeänä, ahtaana ja kovana paikkana. Tämä kertoo ehkä siitä, että hautarunot oli tarkoitettu eläville, joiden kuolemanpelon ruokkimista ei pidetty pahana – sen toivottiin kannustavan ihmisiä moraalisempaan ja parempaan elämään. Lisäksi haudan synkkyys luo kontrastin taivaan kirkkaudelle ja ihanuudelle, jonka uskottiin odottavan tuonpuoleisessa. Omaisille, jotka ovat laskeneet haudan lepoon oman läheisensä ja rakkaansa, lähestymistapa viimeiseen lepopaikkaan on ollut toisenlainen: vainajan pääsi kosketuksiin taivaan kauneuden kanssa jo huolella koristellussa arkussa.
Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen 